Lähdimme MM-kisareissulle varhain torstaiaamuna. Nappasin edellisenä iltana puoliysiltä nukahtamistabun ja painuin petiin heti ysin jälkeen. Uni ei tullut heti, mutta ehkä joskus kympin korvilla nukahdin, ihan vaan herätäkseni vähän kahden jälkeen. Nukahdin onneksi vielä, mutta heräsin taas vähän kolmen jälkeen, jolloin päätin luovuttaa nukkumisen suhteen. Puoli neljä avasin kännykän ja samantien tuli tekstari, joten arvasin jonkin olevan vinossa. Alunperin meidän porukassa piti olla lisäkseni Palviaiset sekä Sari & Kai, jotka ovat kokeneita Saksan kävijöitä. Niinpä olimme varaneet samasta paikasta majoituksen ja yhteinen vuokra-autokin oli sovittu. Sari ja Kai olivat vieneet keskiviikkona koirat hoitoon ja saaneet iltamyöhällä viestin sheltti Pikon joutuneen naapurin bc:n ja parin muun ko. perheen koiran hyökkäyksen kohteeksi ja mahdollistaakseen Pikon pakenemisen aggressiivistä kolmikkoa hoitotäti oli päästänyt sen irti, sillä seurauksella ettei Pikosta näkynyt vilaustakaan. Pikolla oli yllään heijastinvaljaat ja hihna perässä, mutta koko yön kestäneistä etsinnöistä huolimatta sitä ei oltu löydetty ja Sari & Kaitsu päättivät luonnollisestikin jäädä sitä etsimään. Koskapa itse tunnen oloni äärimmäisen epämukavaksi autoillessani vieraassa kaupungissa oli alkureaktio suhteellisen panikoiva, mutta soitto Kitille rauhoitti kummasti. Mitään Saksan karttaahan meillä kummallakaan ei ollut, kun olimme luottaneet Kaitsun tietävän reitin, joten äkkiä tietokone auki ja googlen kautta tulostamaan reittiohjeet ensin Münchenin lentokentältä majapaikkaamme Hohenfelsiin ja sitten vielä sieltä kisapaikalle Riedeniin.

Lentosää suosi meitä lähes koko matkan, eli saimme nauttia upeista pilvinäkymistä ja auringon paisteesta, mutta määränpään alkaessa lähestyä alkoi tulla sumua. Yllätys olikin melkoinen, kun kuvittelin olevamme vielä korkealla ilmassa ja yht'äkkiä kuului äänekäs tömähdys ja olimmekin laskeutuneet. Känny heti päälle ja odottamaan viestiä Kaitsulta ja pian tulikin tieto, että Pikosta oli mahdollinen havainto Kauklahdesta. Lentokenttä tuntui valtavalta, mutta onneksi samalla lennolla tuli muitakin suomalaisia, joten suunnistimme vain letkan perässä. Meille oli varattu viittä henkeä ajatellen farmariauto, mutta onneksi saimme sen vaihdettua pienempään, eli saimme kolmisin käyttöömme Seat Ibizan, joka olikin varsin näppärä kaupunkiauto. Kumpikaan meistä ei ollut aiemmin vuokrannut autoa, joten sen verran olimme kaikesta pyörällä päistämme, ettemme hoksanneet tarkistaa auton kuntoa parkkihallissa, vaan hyppäsimme menopeliin ja lähdimme suunnistamaan kohti Hohenfeltiä tarkoituksena piipahtaa matkalla Regensburg-nimisessä kaupungissa. Kiti toimi reippaana kuskina ja minä oppaana, tosin tekstaritulva hieman häiritsi alkumatkasta, mutta hienosti selvisimme harjailematta määränpäähämme. Autosta noustessamme huomasimme sitten takana valtavan lommon, joka oli käsittämätöntä kyllä jäänyt parkkihallissa huomaamatta, sillä se sijaitsi aivan takaluukun vieressä. Pessimisti ei pety, joten mielessäni vatvoin jo, voisiko autovuokraamo olla niin kiero, että yrittäisi maksattaa meillä auton korjauksen, omavastuukin kun oli yli 800 euroa. Onneksi kahvilla käydessämme Kiti kaivoi laukustaan pienen punakantisen vihkosen, jonne lommo oli merkitty pari päivää aiemmin ja me saatoimme huokaista helpotuksesta. Regensburgin vanhakaupunki oli varsin viihtyisä ja silmä kyllä lepäsi kauniiden talojen keskellä. Mikä parasta, Kaitsulta tuli viesti Pikon löytyneen ja vieläpä hyvässä kunnossa. Espoosta tullut havainto oli ollut väärä ja Piko oli löytynyt parin kilometrin päästä katoamispaikastaan rakenteilla olevan omakotitalon pihasta, rappuralliin kiinni jääneenä. Lopulta Sari & Kaitsu päättivät lähteä reissuun, mutta reittisuunnitelmansa muuttuivat sen verran, että olivat kisapaikalla vasta perjantai-iltana.

Majapaikkamme Gasthaus Zum Linka oli kertakaikkisen upea paikka!! Meille oli varattuna kolmen hengen huone, joka oli erittäin tilava, ainoana miinuksena hienoinen tupakan haju, mutta siihenkin tottui varsin nopeasti. Kisapaikalle oli ½ tunnin ajomatka, läpi aivan upeiden pikkukylien, joissa oli varsin hulvattoman värisiä taloja. Kylien läpi kulkevat tiet olivat todella kapeita ja välillä vastaantulevaa piti väistää osin jalkakäytävän puolelle. Sivukadut olivat niin kapeita, että lähes pahaa teki, mutta onneksi minun ei tarvinnut niillä ajella, sillä tunnetusti hahmotan huonosti auton ulkomittoja.

Zum Linka

Perjantaiaamuna emme aivan ehtineet avajaisseremonioiden alkuun, mutta sittenpä viihdyimmekin paikalla ihan iltaan asti. Halli oli todella viileä ja vaikka itselläni oli pitkähihainen, t-paita ja collegetakki, niin välillä hytisin kylmästä. Wc-systeemikin oli vallan mielenkiintoinen, eli wc:n ovella oli raha-astia, johon vai jättää "vapaaehtoisen" 50 snt:n käyntimaksun. Käsienpesualtaan reunalta löytyi sitten mm. hajuvettä & hiuslakkaa, mutta koskapa en käyttänyt kumpaakaan, en myöskään kertaakaan jättänyt wc-rahaa. Joidenkin veskien ovella seisoi sen verran tiukan näköinen matami, etten edes halunnut niissä asioida. Saksassa tsekataan kaikissa kilpailuissa maaliin tullessa koiran mikrosiru ja niin toimittiin nytkin. Ihan fiksua sinällään, näin ollaan ainakin täysin varmoja ettei mitään koiranvaihtovilppiä pääse tapahtumaan. Perjantaina kisattiin kaikkien säkäryhmien joukkuehyppyrata sekä maxien joukkueagilityrata. Suomen maxit tipahtivat kärkikahinoista jo ensimmäisellä radalla, mutta mineillä ja medeillä oli mahdollisuudet mitaleille. Illalla majapaikkaamme päästyämme päätimme lähteä piipahtamaan majatalon alakerrassa sijaitsevassa "baarissa", se kun oli avoinna vain perjantai-iltaisin. Paikalla oli lisäksemme kymmenkunta henkilöä iltaa istumassa, suurin osa alle kaksikymppisiä. Naapuripöydän nuoriso oli silminnähden kiinnostuneita seurueestamme (Laura ei ollut edes mukana), mutta eivät kuitenkaan tulleet juttusille. Juuri kun aloimme suunnitella yöpuulle vetäytymistä toi "baariemäntä" pöytäämme valtavan kolpakon, kertoen naapuripöydän haluavan tarjota sen meille. En enää muista miksi ko. juomaa nimitettiin, mutta sisältö oli ½ olutta, ½ colaa ja tuntemattomaksi jäänyt määrä kirsikkalikööriä. Pian pöytäämme ilmestyi vanhempi jokseenkin päissään oleva mies vanavedessään toinen lähellä omaa ikäluokkaamme oleva ja nyt myös naapuripöydästä uskaltautui nuorisonkin edustaja paikalle. Vanhempi mies olisi halunnut tarjota Kitille tai minulle snapseja "kun vaimokin on matkoilla", mutta kieltäydyimme kohteliaasti vedoten aikaiseen aamuherätykseen. Tarjottua juomaa emme halunneet jättää kesken, joten saimme sen sopivasti tyhjennetyksi puoleen yöhön mennessä ja kiiruhdimme petiin, sillä aamulla herätys olisi jo klo 6.

Lauantaiaamuna ahtauduimme kaikki viisi Sarin & Kain vuokraamaan autoon ja huristimme kisapaikalle. Vatsani oli yöllä esittänyt vastalauseita edellisen illan ravinnosta siihen tahtiin, ettei ollut kovin levännyt olo, mutta kisapäivä oli niin jännittävä, ettei uupumus päässyt kertaakaan kovin pahasti yllättämään, mitä nyt haukottelin lähes leukaperäni kipeiksi. Minijoukkue epäonnistui hylkääntyen, mutta medijoukkue tuli toiseksi ja pääsimme juhlimaan kisa-areenalle. Minä jopa ylitin itseni ja kävin antamassa onnitteluhalin Sini Erikssonille, enkä edes itkenyt!!

Maxeissa Anja ja Pray tekivät aivan järisyttävän upean radan sijoittuen upeasti toiseksi, joka takaisi erinomaisen lähtöpaikan sunnuntain finaaliradalle. Myös Janita & Omie tekivät upean radan, joten kummallakin parilla oli täydet mahdollisuudet mitalaille, joten jännitys alkoi jo nostaa päätään.

Sunnuntaita vastaisen yön nukuin melko hyvin, eli heräsin vain kerran. Kisapaikalle päästyäni väsymys oli tiessän ja jännittäminen alkoi, sillä useammallakin suomalaisella oli hyvät mahdollisuudet mitaleille. Sattumaa tai ei, kaikki yksilöradat suosivat juoksukontakteja, eli yhdelläkään radalla ainakaan puomilta ei käännytty takaisin päin. Mitalitoivomme tipahtivat yksi toisensa jälkeen pois kärkikahinoista, mutta Jari & Frodo saivat sentään pronssia, joskin radalla oli pari nitrokohtaa, jossa suomalaiskatsomo pääsi panikoimaan. Meikä kunnostautui jälleen halauksen saralla, eli kävinpä halaamassa Jaria ja edelleenkin kyynelihtimättä - mahtavaa!! Janita & Omie tekivät myöskin upean radan, mutta ainakin minun silmääni puomi oli silmiinpistävän hidas kärkipään koiriin verrattuna. En sitten tiedä tuntuiko vaan siltä, kun jännitti niin että oli taju lähteä....
Illalla lähdimme maajoukkueen ja muiden suomalaiskisaturistien kanssa yhdessä syömään Riedeniin. Puheita pidettiin, olut ja viini virtasi, ruokaakin syötiin. Todella mukava ilta, harmi vaan että suurin osa porukasta lähti turhan aikaisin pois. No, ymmärtäähän tuon kun moni oli lähdössä aamukoneella takaisin Suomeen. Meillä ei sen sijaan ollut mitään hoppua, sillä olimme lähdössä Suomeen vasta maanantain iltakoneella.

Medien rataantutustuminen

Maanantaiaamuna hyvästelimme Sarin ja Kaitsun, jotka lähtivät Itävaltaan ja saimme heiltä lainaksi kartan, sillä aioimme piipahtaa lentokentälle mennessä Ingolstadt-nimisessä kaupungissa, jonka reunamilla on valtava ostosparatiisi, jonka hintataso on todella edullinen. Koskapa meillä ei ollut ko. paikan osoitetta, eikä sitä oltu merkitty karttaammekaan, emme sinne löytäneet, mutta olimme jossain lähialueella, josta löysimme suht edullisia vaate- ja kenkäkauppoja. Meikäkin intoutui ostamaan nahkaisen käsilaukun... Hyvissä ajoin suuntasimme lentokentälle ja autokin tuli tankattua kommelluksitta ja luovutuskin onnistui helposti, vaikkakin vastaanottaja vihelsi takalommon nähtyään. Ei kuitenkaan vaatinut meitä siitä tilille vihkosen tarkistettuaan. Loppuhuipentumana kävi ilmi, että koneemme oli ylibuukattu ja lentoyhtiö tarjosi kahdelle hengelle 250 euron palkkiota, jos suostuisivat vaihtamaan lentonsa Kööpenhaminan kautta menevään lentoon, mutta emme tarttuneet siihen. Kotona olin hieman puolen yön jälkeen ja matkatavarat purin heti ;)

Lentokentällä sijaitseva Smokey Joe's -kioski