Reilu viikko sitten Joy näytti tältä (selkälinja täysin huopaantunut, huomaa mm. takajalkojen takut):
Joy fiskars-käsittelyni jälkeen:
Tänään sain Osteriini nro 15 terän ja nyt Joy näyttää tältä:
Eipä uskoisi samaksi koiraksi kuin yläkuvassa :)
Joy on nyt tosi vaisu juoksusta, Voron kuolemasta ja ajelusta johtuen.
Pennelit täyttivät tänään 4 viikkoa. Punnitus kertoi seuraavaa:
Veikko 973 g, Valma 1039 g, Venla 1152 g ja Viivi 1062 g. Kuvia löytyy galleriasta.
Vertasin edelliseen pentueeseen ja pennut painavat kaikki enemmän kuin edellisen pentueen kaksi pienempää ja vähemmän kuin edellisen pentueen painavin pentu, eli samoissa luvuissa mennään. Pentujen puuhia seuratessa unohtuu kaikki muu. Ne painivat keskenään, purevat toisiaan ja kiipeilevät Kerryn ja toistensa päällä. Uusin villitys on kiertää pesäkaukaloa ympäri, sieltä kun pikkiriikkiinen pentu mahtuu juuri ja juuri kävelemään kaukalon ja aidan välistä.
Viikkokausia minua piinannut flunssa on selvästi pahentunut. Onneksi työkaverini on palannut töihin, joten olen tällä viikolla tehnyt vain 4 tunnin päiviä ja tänään olin vapaalla. Voron kuolemasta lähtien olen nukkunut yöt lähes koomassa ja herännyt huomattavasti tavallista aiemmin. Tänä aamuna herätessäni olin aivan varma kellon olevan jo lähes kaksitoista, mutta ei se ollut edes kahdeksaa. En saa enää itkukohtauksia ja pysty itkemättä kertomaan mitä on tapahtunut. Todella monet puolitutut ja jopa tuntemattomatkin ovat ilmaisseet myötätuntonsa ja se on tuntunut todella hyvälle. Sunnuntaina moni ystävä tarjoutui jopa tulemaan tuekseni kotiini, mutta kieltäydyin, sillä minun tapani surra on itkeä avoimesti ja jopa melko kovaa. Jos paikalla olisi joku muu ihminen, niin joutuisin hänen takiaan hillitsemään itseäni, eikä se olisi oikein. Minulle sopivinta on se, että saan puhua puhelimessa ja olla juuri niin surkea kuin miltä tuntuu. Reilu kaksi vuotta sitten Ginnyn kuoltua kaverini Jenny tuli kanssani kävelylenkille, joka oli erittäin hyvä idea. Tällä kertaa lenkkeilin yksin Kerry ja Joyn kanssa, mutta kävin jokun kanssa asiaa läpi puhelimessa - en tosin enää edes muista kenen kanssa. Jotkut ihmiset pitävät vaikeana lähestyä surevaa ihmistä ja itsekin törmäsin parilta aika yllättävältä taholta siihen, että pahoittelivat vain tekstiviestillä. Tosin pari tuttua ei vaivautunut edes tekemään sitä. No, välttämättä koiraton ihminen ei voi ymmärtää miten pahalta lemmikin menettäminen tuntuu. Sain seuratoveriltani sain aivan ihanan tekstiviestin, jossa kertoi kuulleensa Voron kuolemasta juuri ennen agilitystarttiaan ja oli päättänyt omistaa radan Vorolle. Tekivät nollaradan ja maaliin tultuaan oli pitänyt pienen hiljaisen hetken Voron muistoksi. Viesti kosketti minua suuresti ja saa minut liikuttumaan edelleenkin. Sieluni silmin näen, kuinka Janne ja Tatzi tulevat upean radan jälkeen maaliin (he tekevät vain upeita ratoja) ja sen sijaan että Janne tuulettaa iloisena nollaa hiljentyykin hän hetkeksi ja vasta sen jälkeen päästää ilon nollasta ilmoille. Voi hitsi, taas alkaa itkettää...
ps. Viivi ja Veikko rohkenivat tänään ulos pentuaitauksesta omin voimin. Veikko oli jopa mennyt niin pitkälle, että kiersi melkein koko aitauksen ja sitten tuli hätä, kun ei löytänytkään takaisin kotiin
Kommentit