No niin, tässä se nyt sitten on, uusi projektini. Pidemmän aikaa on ajatuksissa pyörinyt oman blogin avaaminen, mutta asia on vain aina jäänyt. Nyt kun perheessämme on uusi jäsen, niin tämä toimii hyvänä päiväkirjana, kun muuten en sellaista saa aikaiseksi. Mitään odotuksia tai tavoitteita en ole blogini suhteen asettanut, katsotaan jaksanko kirjoittaa ja minkä verran.

Espanjavesikoirapentuni Joy on nyt ollut laumassamme puolitoista viikkoa. Työpäivieni ajan hän majailee Seijan ja Peetsan luona Ristinummella. Järjestely on toiminut erinomaisesti ja samalla olemme voineet näppärästi treenata autoilua, joka alkaa sujua jo todella hyvin. Laumamme on sopeutunut Joyhin todella hyvin ja olenkin voinut pitää koiria keskenään eristämättä niitä toisistaan. Kerryn juoksu alkoi saman päivän aamuna jona Joy meille tuli, joten Kerry on leikkinyt tavallista raisumpia leikkejä Joyn kanssa, joka ei tietenkään ymmärrä Kerryn pariutumisleikkeja, mutta leikkii täysillä mukana. Voro teki heti ensimmäisenä iltana Joylle selväksi, ettei hänen kuonolleen ole hyppimistä, mutta kyllä Joy käy välillä hiukan kokeilemassa rajojaan. On kuitenkin Vopsin kanssa selkeästi varovaisempi, kuin meidän muiden.

Tällä hetkellä tuntuu vähän siltä, kuin asuisi bordellissa. Kerryllä on antopäivät menossa ja vaikka Voro on kastroitu, yrittää se kiihkeästi astua. Onneksi Voro käy Kerryyn kuumana vain antopäivien ajan, joten tämänkertainen hullunmylly alkaa kohta rauhoittua. Kokoeroa kaveruksilla on onneksi sen verran reilusti, ettei astuminen todennäköisesti edes onnistuisi, mutta varmuuden vuoksi pidän koirien keskenään ollessa Kerryllä housuja, vaikkei Vorolla palleja olekaan.

Minusta alkaa viimeinkin tuntua siltä, että voin taas kävellä ontumatta. Pudotin kevättalvella töissä raskaan valokuvapaperirullan oikean jalan ukkovarpaalle, jonka takia jalkani asento muuttui ja aloin kärsiä välillä hyvinkin voimakkaista kantapääkivuista. Minä kun olen niitä ihmisiä, jotka menevät lääkäriin muutaman päivän sen jälkeen kun on ihan pakko, niin en tietenkään tehnyt asialle mitään, kunnes koirien vyöhyketerapeutti Tiina Väisänen lähes pakotti minut potilaakseen. Suurkiitos sinulle siitä Tiina! Kropastani on löytynyt kaikenlaista vähemmän kivaa hoidettavaa, kuten lantio- ja lapajumi ja kolme nikamalukkoa selästä. Hoito sattuu välillä suoraan sanottuna ihan saatanasti, mutta ei ontuminenkaan kivaa ole. Mielialanvaihteluja en ole huomannut hoidoista aiheutuneen, mutta ensimmäisen hoitokerran jälkeen ei mieli tehnyt makeaa kahteen viikkoon, joka oli erittäin hyvä asia!

Töissä on juhannuksen jälkeiset hulinat jo rauhoittuneet, mutta passikuvia otetaan aikas paljon. Mikästähän johtuu, että kun nuori nainen tulee ajokorttikuvaan, on hän yksin tai jonkun kaverin kanssa, mutta kun nuori mies tekee samoin tulee hän lähes poikkeuksetta äitinsä kanssa, joka vielä hoitaa kaiken puhumisen! Ja sitten ihmetellään missä näitä tossukoita kasvaa.... Passikuvaajan työ ei ole totisesti nykyään kovin rattoisaa, uudet passikuvamääräykset kun ovat mitä ovat. Erityisen lystikästä (not) on pikkuvauvojen kuvaaminen, vanhemmista kun ei saa näkyä sormenpäätäkään! Onhan se ihan selvää, että vauva voi istua auttamatta yksin tuolissa - eikö? Jos olet viemässä pikkuista vauvelia passikuvaan, niin varaa lapsukaiselle semmoinen paita päälle, että voit laittaa kätesi paitansa sisään, niin saamme tämänkin älyttömyyden näppärästi kierrettyä. Luojan kiitos passikuvat voidaan ottaa digikameralla, niin monenlainen kikkailu on mahdollista.

Tässäpä tätä vuodatusta, palailen taas jossain vaiheessa.
Heipat ja kiitos mielenkiinnosta!