Launtai-iltapäivänä kävin lyhennyttämässä hiuskuontaloani. Kampaaja oli hyvin puhelias ja aloitti varsinaisen keskustelun kysymällä mitä aion tehdä viikonloppuna. Kerron keskittyväni seuraamaan netin kautta agilityn MM-kisoja, johon hän vastasi tietävänsä sen olevan koiralaji, vaikkei itsellään koiria olekaan. Ihmettelin vähän kun kysyi melkein heti olenko voittanut paljon, mutta myöhemmin tajusin hänen tarkoittaneen olinko voittanut paljonkin rahaa agilitykisoissa, sillä hän luuli käytössä olevan rahapalkinnot! Hieman myöhemmin sitten selvisi, että hän luuli agilityä itseasiassa näyttelyksi. Kyseinen luulo on erittäin yleinen, sillä lähes poikkeuksetta ihmiset luulevat näin, ellen huomaa sanoa heti, että kyseessä on koirien estekilpailu.
Kampaamoreissun jälkeen kävin Hyrylän Teknisessä katsomassa kännyköitä, toinen kännykkäni kun katkoo raivostuttavasti puheluita ja oli aamulla tempunnut ihan urakalla. Hain ihan peruspuhelinta, mutta sen pitäisi ehdottomasti olla Nokia. Teknisten edullisin maksoi 59 €, joten ajoin vielä Tammiston Giganttiin ja sain sieltä saman puhelimen hintaan 39,90 €.
Uuteen puhelimeen valitsin sangen hauskan tekstiviestin merkkiäänen, se nimittäin kikattaa lapsen äänellä :D En erityisemmin perusta pikkulapsista, mut toi on älyttömän hauska (ainakin vielä ja saa mut aina hyvälle tuulelle). Yöllä pääsinkin testaamaan hauskuuttamista ihan käytännössä, kun tekstailin Kaitzun kanssa kahden jälkeen. Onneksi olin herännyt hiukan aiemmin (yllätys: sohvalta), koska muuten en olisi kyllä Kain viestiin herännyt.

Sunnuntaiaamupäivän seurasin MM-kisoja ja viikonlopun mitalit jäivät sitten minijoukkueen saavuttamaan pronssimitaliin. Minien yksilömaailmanmestaruuden voitti 14-vuotias tsekkiläinen tyttö! MM-kisaraportti löytyy täältä.
Alkuillasta menin Ristinummelle Joyn kanssa näytelmätreeneihin ja siistiytymään hieman näyttelyä varten. Otin myös Kerryn ja Voron mukaan, ja Joyta autosta ottaessani jouduin Voron kanssa kärhämään sen rynnittyä portin välistä väkisin autosta ulos. Sen verran otin Voron kanssa matsia, että sen puri minua käsivarteen, johon tuli komea ruhje ja pieni reikä. Onneksi puri hihan läpi, sillä muuten jälki olisi ollut kyllä sangen ikävännäköinen. Montaakaan kertaa emme ole Voron kanssa niin kovin matsanneet, että olisi purrut, mutta se menee puolustukselle erittäin herkästi, joten jos sitä  joutuu kovistelemaan, voi seuraus olla tämä.
Kävin kuvaamassa muutaman otoksen Tuulin pennuista ja sen jälkeen Seija saksi hiukan Joyn tassukarvoja. Pian Rullakin saapui ja sai saman käsittelyn, jonka jälkeen aloitimme näytelmätreenit Mörri-vesiäisen Kristiina-emännän toimiessa "tuomarina". Joy oli jälleen "kehässä" kuin kotonaan, ainoastaan hampaiden tarkastus tuotti ongelmia. Treenin jälkeen otimme laumaan vielä muutaman vesikoiran lisää ja kävimme peltolenkillä. Joy löysi mielestään kertakaikkisen ihanan lätäkön, jossa rypi sydämensä kyllyydestä ja oli loppujen lopuksi kirjaimellisesti saven peitossa.  Ystäväni Ulla oli nähnyt meidät kaukaa ja luullut Joyta pyreneesiksi! Lenkin jälkeen kävelimme vielä hetken nurmikentällä, jotta edes koirien jalat hieman putsaantuisivat ja Joy kiipesi A:lle! Onneksi ehdin hätiin ja sain napattua pennun kainalooni, mutta laskettuani sen maahan karkasi A:lle uudestaan ja taas riensin hätiin.

Kotiin ajallessani alkoi olla jo tosi hämärää ja juuri kääntyessäni Pihlajatielle vastaani käveli rouva parsonuroksensa kanssa, jonka kanssa Vorolla on joskus ollut kärhämää. Ajelin auton rauhassa pihaani ja parkkeerasin sen normaaliin tapaan takakontti n. 2 metrin päähän pihan portista (parkkipaikkaa ei ole aidattu). Kävin viemässä autosta roskat ja sitten päätin ottaa koirat ulos takakontista yksitellen Voron kanssa käyty matsi mielessäni. Ensin otin Kerryn ulos, sitten Joyn ja viimeiseksi Voron. Juuri kun olin sulkemassa takaluukkua Joy haukkui ja samatien tajusin roskiksen kohdalla olevan aiemmin vastaan kävelleen parsonuroksen! Koko laumani ryntäsi hirmuisella haukulla kohti koiraparkaa, jonka emätä nappasi sen ilmaan ja Voro tietysti perässä. Pahaksi onneksi koira pääsi luikertelemaan irti valjaistaan ja lähti juoksemaan kotiaan kohti pitkin Kaarnatietä ja perässään koiralaumani, jonka takana me ihmiset hirveästi huutaen. Tämä voi kuulostaa hauskalta, mutta tästä oli kyllä leikki kaukana ja tilanne oli todella vaarallinen jo sen takia, että autot ja mopot ajavat sangen lujaa juuri sillä osiolla, jota pitkin koirat juoksivat. Parsonin omistaja yritti huitoa Voroa hihnalla, sillä seurauksella että minun oli pakko puuttua siihen, sillä Voro alkoi olla jo sen näköinen, että puree kohta naista. Sain kerran jo Voron kiinni ja rauhoittelin parsonin pelästyksestä itkevään omistajaa yrittäen hamuta toisella kädellä Kerryä ja Joyta, hihnat kun roikkuivat sisällä kuistilla, mutta sitten paikalle tuli auto ja Voro riuhtaisi itsensä irti ja hyökkäsi uudestaan kohti parsonia. Lopulta älysin käskeä Voroa sivulle, joka jostain syystä hämmensi koiraa niin paljon, että ehdin napata sen kiinni ja sanoin vieväni koirani ihan ensin pois ja palaavani selvittämään sitten asiaa. Parkkiksellani karkuutin Voron vielä kerran, mutta tällä kertaa uskoi käskyäni ja sain sen viimeinkin auton takakonttiin ja pistin kuraisen Joyn Kerryn kanssa takapenkille. Rouva oli jo rauhoittunut ja kävimme parsonin läpi, muttemme löytäneet siitä haavoja tai aristavia kohtia. Pyytelin kovasti anteeksi ja kysyin useaan otteeseen onko hän kunnossa ja varmistin vielä että koira liikkuu normaalisti. Pyysin häntä toimittamaan mahdollisen eläinlääkärilaskun postilaatikkooni ja sitten läksin siirtämään koiriani autosta sisään ja pesemään savisen Joyn. Yritin soittaa useammalle ystävälleni purkaakseni pahaa mieltäni, mutta ikävä kyllä en saanut ketään sellaista kiinni, joka olisi ehtinyt kanssani puhua. Viimein minulle soitti sattumalta Piia, joka on tuttu koirakouluttaja ja hän osasi purkaa tilanteen kanssani ja lupasi tulla joku päivä omien koiriensa kanssa lavastamaan vastaavanlaisen tilanteen, hän kun osaa karkoittaa hyökkäävän koiran. Varustaudumme molemmat kolinapurkein ja kun Voro lähtee häätämään Piian koiraa, niin Piia nakkaa sitä karjaisten purkilla ja kun Voro tulee luokseni toistan minä kyseisen toimenpiteen. Täytyy toivoa, että vaikutus on toivotunlainen. Fiilikset ovat itse asiassa vieläkin ihan maassa ja olotila on ihan tyhjä. Monta kertaa olen ajatellut olevan riskialtista päästää koirat irti portista autoon ja takaisin, mutta silti olen vaan jatkanut toimimista siten. Yksi vaihtoehto voisi olla parkkipaikan aitaaminen, mutta sisäänajo on sellaisessa kohtaa, että portti on aika hankala. 1-2 metrin matkalle tuntuu aika älyttömältä laittaa koiraa kiinnikään, mutta jotenkin tämä asia täytyy ratkaista, ennen kuin sattuu jotain oikeasti vakavaa.

Terkuin masentunut ja itseensä pettynyt Kirre :(